Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi haluaisin jakaa teille muiston lapsuudestani, ajasta jolloin lapsina pystyimme vielä luottamaan maailman turvallisuuteen. Mukavia lukuhetkiä toivotellen!

MUISTO LAPSUUDESTA

Avasin kotimme ulko-oven ja istahdin huolettoman tapani mukaan rappusille kuuntelemaan pihapiiristä kuuluvia ääni. Kuljetin katsettani valppaana pihan poikki. Hieman kuin varmistellen, ettei pihamaalla olisi ketään muita. Katseeni kohdistui läheisen metsän laitaan, kohtaan, jossa pieni tuttu polku sijaitsi. Tiesin sydämessäni, että tuo polku johdattaisi minut kohta taas uusiin seikkailuihin mukaan. Katseeni kääntyi naapurin pihaan, vilkaisin nopeasti myös kädessäni olevaa pientä punaista rannekelloa. Tiesin, että jos en juuri nyt tuolla hetkellä pinkaisisi tuolle metsäpolulle, olisi tuon päivän seikkailut ohitse. Tunsin miten koko kehoni jännittyi ja miten kaikki aistini avautuivat äärimmilleen. Nousin hitaasti porraspäähän nojaten. Kiepsautin itseni kerran pari ympäri, varmistaen, ettei kukaan kerkeäisi perääni….. ja sitten pinkaisin juoksuun!

Kasvoilleni levisi valtava hymy. Aivan kuin lauma pelästyneitä kauriita olisi lähtenyt pakoon ruohikossa vaanivaa leijonaa ja loikkasin ensimmäisen mättään yli. Pujottelin taitavasti maasta esiin työntyvien juurakoiden läpi eteenpäin. Levitin kätesi vierelleni ja kiepuin polulla eteenpäin, kädet vaakatasossa kuin lentokoneen siivet ja väistelin eteeni tulevia oksia. Tiesin, että kohta pitäisi kuitenkin hidastaa. Olin lähestymässä naapuritalon takana olevaa metsäaluetta ja naapuripihassa oli useita vihaisen näköisiä saksanpaimenkoiria. Hidastin vauhtiani ja tarkkailin ohi menevien oksien lomasta naapuritaloa. Talo oli paljon vanhempi kuin oma talomme. Näin ruostuneet kottikärryt pihassa, pahvin harmaat talonseinät sekä raskaissa ketjuissa kiinni olevat vihaisen näköiset koirat. Huomioni kohdistui kuitenkin takaisin polulle, koska olin juuri tulossa metsän laitaan, joka mahdollisti minulle pienen matkan kultaa hohtavien viljatähkien seassa.

Metsän laidassa, ojan toisella puolella könöttävä piikkilanka-aita oli aina ollut haaste minulle. Se oli ollut haaste jopa silloin, kun en ollut karkuteillä, vaan olin täysin luvan kanssa liikkeellä. Pudotus ojaan oli syvä ja olin useamman kerran liukastunut sen pohjalle. En ollut montaakaan kertaa suoriutunut ojasta yli ilman kuraisia housunlahkeita tai pientä palkeenkieltä hihassani. Tuo piikkiaita oli kuitenkin tieni vapauteen. Tiesin, että aidan toiselle puolelle päästyäni olisin jo todella kaukana kotoa. Tältä se ainakin tuntui 5-vuotiaan silmin. Katseeni kohditui kuitenkin ensin tuohon kultaiseen viljapeltoon ja tiesin, että edessäni olisi melkein matkan paras kohta – auringossa paahtuneen viljan seassa kävely. 

En ollut tuolloin vielä kovin pitkä ja viljatähkät kutittivat käsivarsiani. Yksi lempitekojani oli asettua makuulle viljatähkien sekaan ja katsella tuolta kehoni muodostamasta aukosta taivaalla ohi lipuvia pilviä. Makasin aina täysin hiljaa. Täytin keuhkoni ympärilläni olevalla vahvalla viljan tuoksulla ja vain nautin pilvien hitaista liikkeistä. Voin kertoa, että maailma näytti täysin toisenlaiselta tuosta näkökulmasta. Tuo hetki viljojen seassa täysin itsekseni toi sydämeeni aina valtavan määrän rauhaa. Pellolla ei kuitenkaan kannattanut piileksiä liian kauaa, muistin kyllä varoitukset puimureista ja pidin huolen siitä etten koskaan nukahtanut tuonne rauhalliseen viljakehtoon. 

Viljan seasta viimein noustessani kaukaisempiin hevoshakoihin, pystyin jo melkein sanomaan, että olisin turvassa. Tänne asti eivät enää oman nimeni huudot kantautuneet kotipihasta ja hevoshaasta jaksaisin pinkaista vielä karkuun, jos kuulisin jonkun lähteneen perääni. Kumarruin maata kohden, repäisin ison tukun tuoretta heinää käteeni ja kävelin päättäväisesti ensimmäisen hevosen luokse. Tiesin jo tuolloin, että hevosta tulisi lähestyä edestäpäin ettei se säikähtäisi. Olin myös niin pieni vielä, ettei hevonen olisi varmaan edes huomannut minun tuloani muuten. Hevonen nosti päätään ja tuijotti kiinteästi lähestyviä liikkeitäni. Se oli selvästikin kiinnostunut kädessäni roikkuvasta heinätukosta. Päästyäni hevosen luokse ojensin mitään sanomatta heinätukon hevosen turpaa kohden. Hevonen haukkasi ahneesti heinät suuhunsa eikä jaksanut sen enempää olla enää kiinnostunut minusta. Silitin sen maahan päin kumartunutta kaulaa. Nautin suuresti siitä tunteesta, kun sain kuljettaa kättäni hevosen kehoa pitkin eteenpäin. Se oli niin kaunis ja rauhalinen. Joskus painoin korvani hevosen kylkeen kiinni ja vain kuuntelin hiljaa. Ei minulla ollut tarvetta puhua mitään, minä tunsin ja aistin jo tarpeeksi muutenkin. 

Jälkeenpäin olen aina miettinyt miten harmoninen tunnelma minun ja hevosen välille usein kehittyi ja huomaan palaavani näihin ihaniin tunnelmiin usein vielä näin aikuisenakin. Mikä rikkaus minulla olikaan lapsena päästä vapaasti ja turvallisesti tutkimaan kaikkea sitä , mitä omasta pienestä ympäristöstäni löytyi. Tuolloin minulla ei ollut mitään pelättävää. Minulla oli ainoastaan paljon kaikkea uutta koettavaa. Olkoon tämä pieni tarina niiltä ajoilta, jolloin lapsena oli vielä turvallista kulkea yksin. Voisimpa taata tämänkaltaisen turvallisuuden vielä tämänkin päivän lapsille. Lasten ei pitäisi olla niitä, jotka joutuvat maksamaan viatomuudellaan aikuisten ihmisten särkyneitä unelmia tai heidän rikkoutuneita mieliään. Lasten pitäisi voida tuntea turvallisuutta kokea maailmaa aitojen sydäntä avaavien kokemusten kautta. 

Tämä on minun toiveeni kaikille maailman lapsille!

Sydänhalauksin, Reija