PERINTÖ – Lukunäyte
Odottelen juuri tällä hetkellä uuden romaanini testipainoksia saapuvaksi kotiini ja tämän pienen odotustyön ohessa ajattelin jakaa teille jo pienen lukunäytteen tulevasta kirjasta esiin. Kirja kertoo Sarasta, joka perii yllättäen edesmenneen tätinsä talon ja on pakotettu lähtemään selvittämän talon mahdollista myyntiä pienelle paikkakunnalle koko kesäksi. Tässä alla pieni pätkä hetkestä, jolloin Sara saapuu tätinsä talolle ensimmäistä kertaa moniin vuosiin.
Mukavia lukuhetkiä tämän pienen tarinan pariin toivotellen!
ENSIMMÄINEN KOHTAAMINEN
Sara ei tiennyt, miten pitkään hän oli jo istunut autossa. Jostain syystä hänen ei tehnyt mieli astua ulos. Hän ei tuntenut minkäänlaista innostusta tätinsä sinistä puutaloa kohtaan, vaikka talo nostikin esiin joitain muistoja. Hän ihmetteli edelleen, miten elämä oli ohjannut hänet tuon pienen talon pihaan. Kaiken lisäksi vielä talon omistajana.
Pihapiiri näytti hieman pienemmältä lapsuuden muistikuviin verrattuna. Sara muisteli, että talolle vievä tie olisi ollut jyrkempi ja pidempi. Hän muisteli myös, että talon puutarhassa olisi ollut enemmän omenapuita. Sara ei luottanut näkemäänsä sen enempää kuin vanhoihin muistoihinsakaan. Hänestä tuntui paljon turvallisemmalta tarkkailla taloa ja sen ympäristöä autosta käsin. Hän ei osannut vielä päättää, jäädäkö talolle vai lähteäkö saman tien pois.
Hänen oli vaikea käsittää, että hänellä oli nyt oma talo. Tai eihän talo todellisuudessa Saran ollutkaan, se oli hänen tätinsä. Sara ei vain osannut vielä hahmottaa, että talo oli juuri luovutettu hänen käsiinsä.
Ulkoa kuuluva pamahdus havahdutti Saran ajatuksistaan. Hän kääntyili autonpenkillä eri suuntiin ja koitti paikallistaa äänen alkuperää. Ympäristössä ei näkynyt mitään, mistä ääni olisi lähtenyt, joten hän jätti mystisen pamahduksen omaan arvoonsa. Sara totesi itselleen, että hän oli varmaan vain kuvitellut koko asian.
Hän veti syvään henkeä, avasi auton oven ja nousi autosta ulos raikkaaseen maalaisilmaan. Hän oli unohtanut, miten ihana tuoksu omenapuun kukista levisi pihapiiriin. Tontti näytti hyvin hiljaiselta. Aivan kuin se olisi uinunut unessa. Ympäristöstä erotti juuri ja juuri yksittäisen pikkulinnun laulun, ja sekin loppui pian kokonaan.
Auton vieressä seisoessa Saralle tuli omituinen tunne. Hänestä tuntui kuin häntä olisi tarkkailtu. Ilmassa oli erikoinen sähkömagneettinen vire, ja se sai Saran harkitsemaan takaisin autoon siirtymistä. Hän ei ollut enää ollenkaan varma, oliko talolle yksin tuleminen ollut hyvä idea.
Tovin auton vieressä seistyään Sara rohkaisi mielensä ja asteli hiljaisen pihamaan poikki talolle. Hänen mieleensä vyöryi muistoja lapsuudesta: siitä, miten hän oli innoissaan juossut tuon samaisen pihamaan poikki tätinsä syliin useita vuosikymmeniä sitten.
Saran vanhemmat olivat työskennelleet kesästä toiseen, joten Sara oli viettänyt kaikki kesät tätinsä luona. Hän oli jo tuolloin ajatellut, että Hilja-tädissä oli jotain hyvin erityislaatuista. Hän ei vaikuttanut tavalliselta aikuiselta, vaan oli muistuttanut enemmänkin lasta, jonka sydän oli aina täynnä iloa ja innostusta. Tuota piirrettä Saran oli vaikea välillä löytää vanhemmistaan. He kun olivat niin kovin vakavia omien velvoitteidensa vuoksi.
Etuverannan laudoitus narahteli Saran jalkojen alla. Ovelle astellessa hänen huomionsa kiinnittyi verannan uuteen maalipintaan. Tarkemmin tarkastellessa koko talon ulkokuori vaikutti huolitellulta. Talo vaikutti olevan edelleen yhtä hyvässä kunnossa kuin se oli ollut vuosia sitten. Hilja-täti oli selvästi osannut pitää huolta talostaan.
Etuoven edessä seistessään Sara tunsi yhtäkkiä, miten kylmänväreet kulkivat hänen kehonsa läpi päästä varpaisiin. Samalla hän aisti liikettä takanaan pihamaalla. Sara kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi edessään olevaa pihaa.
Ei mitään. Hän oli edelleen yksin.
Saran tunnemaailma teki kepposia ja hän tuhahti omalle arkuudelleen. Tuntemus oli tosin sen verran vahva, että Sara halusi siirtyä taloon sisälle.
Etuovea avatessa hän kuuli tutun heleän soinnun. Oven yläreuna osui tädin itse tekemään ovikelloon. Sara muisti vieläkin tuon päivän, jolloin he olivat seremonianomaisesti kiinnittäneet ovikellon oven yläpuolelle. Hän muisteli tätinsä sanoneen, että kellon tarkoitus on ilmoittaa kaikista kulkijoista ja toivottaa heidät tervetulleeksi taloon.
Nuorena Sara oli ihmetellyt tätinsä lausetta, koska talossa kävi harvoin vieraita ja silloinkin, kun heitä kävi, oli ulko-ovi usein jo valmiiksi avoinna kesäiselle pihamaalle. Tuolloin Sara ei ollut kovinkaan vakuuttunut ovikellon tarpeellisuudesta, mutta hyväksyi sen osaksi taloa, koska näki, miten iloiseksi hänen tätinsä kellosta tuli.
Sara oli unohtanut miten paljon hän piti tätinsä talosta. Aivan ensimmäisenä taloon astuessaan Saran eteen levittäytyi näkymä olohuoneesta. Hän pystyi helposti kuvittelemaan tätinsä iloisen tervetulotoivotuksen. Olohuoneessa, pihamaalle osoittavan ikkunan edessä, oli tuttu sinertävä ruokailuryhmä. Pöydän äärellä ei oltu koskaan varsinaisesti ruokailtu. Sitä oli käytetty lähinnä tarkkailuun, haaveiluun ja erilaisten unelmien työstämiseen. Hilja-tädillä oli ollut tapana levittää pöydälle värikäs muoviliina, joka oli täynnä jälkiä hänen tuotoksistaan.
Sara oli aina ihaillut tätinsä idearikasta mieltä ja sitä, miten hänen päähänsä muodostui yhä uudelleen mitä hulluimpia ajatuksia. Parasta siinä oli ollut se, että Hilja-täti halusi aina kokeilla uusia ideoitaan Saran kanssa. Jokainen uusi projekti vei heidät aina uuteen seikkailuun, ja Sara odotti niitä innolla. Hassua, miten hän oli unohtanut tuon kaiken vanhetessaan. Hänen olisi ehkä pitänyt viettää useamminkin aikaa tätinsä luona, ettei olisi unohtanut, miten hauskaa asioita oli luoda tyhjästä.
Koulun alettua Saraan tarttui pala palalta hänen vanhempiensa vakavamielisyys. Saran kesävierailut Hilja-tädin luona harvenivat vuosi vuodelta, kunnes ne loppuivat kokonaan. Vuosien varrella Saran vanhemmat eivät olleet enää vakuuttuneita Hilja-tädin vaikutuksesta Saraan, ja he saivat Saran uskomaan, että elämä, jota hänen tätinsä eli, ei ollut tavoittelemisen arvoinen.
Sara hukkasi itsensä hetkeksi muistoihinsa, kunnes hän havaitsi yllättäen liikettä silmäkulmassaan. Hänen huomionsa palasi salamannopeasti takaisin tähän hetkeen ja hän jäi tuijottamaan hiljaista olohuonetta. Sara olisi voinut vannoa, että jotain liikahti olohuoneen perällä.
Huoneessa ei näkynyt mitään.
Kaikki hänen aistinsa terävöityvät, ja hän tuijotti herkeämättä eteensä. Hän etsi vastauksia silmillään samalla, kun ajatukset laukkasivat hänen päänsä sisällä yhtä kiivaasti kuin sydän hänen rinnassaan.
Oliko talossa joku? Sara pohti kuumeisesti. Hän ei pitänyt siitä, että hänen mielensä teki hänelle kepposia. Hän luuli nähneensä jotain, mutta ei ollut täysin varma, oliko sittenkään nähnyt mitään.
Sekunti sekunnilta hänestä alkoi tuntua, ettei hän ollut yksin olohuoneessa, mutta hän ei silti nähnyt mitään edessään.
Sara oli seissyt jo hetken hievahtamatta paikoillaan, kunnes muisti jälleen vetää ilmaa keuhkoihinsa. Hengityksen myötä Saran lihakset rentoutuivat ja hän vakuuttui siitä, ettei talossa ollut muita. Hän tarkasteli vielä kerran edessään olevaa näkymää ja odotti, että hiljainen talo olisi antanut hänelle jonkinlaisen vastauksen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Hän oli juuri luovuttamassa ja siirtämässä katsettaan takaisin olohuoneen pöydälle, kun jotain odottamatonta tapahtui. Saran hengitys salpautui, ja hänen sydämensä melkein pysähtyi. Hänen edessään liikahti jotain. Kyseessä ei ollut mikään hahmo, vaan koko näkymä olohuoneesta liikahti Saran edessä.
Sara ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, ja häneen iski paniikki. Hän kääntyi kauhuissaan takaisin ulko-ovelle päin ja työnsi oven auki juostakseen henkensä edestä ulos. Ulospääsyn sijaan hän törmäsi täydellä vauhdilla oven takana seisovaan mieheen……
Pidä silmällä kirjan julkaisu hetkeä, koska tiedossa on myös kirja-arvonta uuden kirjan ilmestyttyä myyntiin!
Jätä kommentti
Sinun täytyy olla kirjautuneena sisään kommentoidaksesi.